Aikuisten sarja:

 

Kävelen ikuisesti Kalasatamasta kotiin

Kirjoittanut Maama

Joudun käyttämään kummankin käden sormia laskemiseen. Kyllä vaan, siitä on nyt yli kymmenen vuotta. Itse asiassa lähemmäs kaksitoista, mutta pyöristän mieluummin alaspäin. Tuntuu helpommalta niin. Tuntuu helpommalta ajatella tasalukua. Olemme tulleet vain vuosikymmenen ajassa eteenpäin.

Ei kai se ole mitään?

On se. Jotain, muttei kuitenkaan liikaa. Sopivasti. Minä olen tullut juuri sopivan matkan tähän pisteeseen, ja sinä sinne. Jonnekin. Minne? Viimeksi, kun tarkistin facebookista, näytit asuvan Prahassa. Skeittasit menemään kainalossasi pieni sekarotuisen näköinen luppakorva. ”Löytyi kaveri”, kirjoitit kuvatekstissä.
Minussa liikahti jokin vanha, jokin kipeä. Kipu oli uusi.

Kainalossasi.

Olen ajatellut sitä paljon, viime vuosina jo vähän vähemmän, mutta välillä vieläkin liikaa. Muisto kevätyöstä Kalasataman rannassa on kaunis ja kirkas ja näköjään ikuinen. Se ikuisuus tekee siitä ruman. Vai minusta? Tekeekö muisteleminen ja muistaminen minusta ruman ja vanhan ja elähtäneen? Hylätyn sataman tai kulkukoiran kaltaisen? Välillä tuntuu siltä, peiliin katsoessa tiedän. Teepussit silmien alla ja otsassa uurteet, joita pitkin voisi laittaa veden valumaan. Jos kallistaisin pään vinoon, vesi valuisi kukkasille läikähtämättä.
Tämän on muistaminen saanut aikaan. Vanhenemisen.

Teepussit.

Jos voisin, haluaisin varoittaa nuorempaa itseäni muistojen pysyvyydestä. Älä elä niin villisti ja vaarallisesti, äläkä varsinkaan ajattele, että jokainen kokemus on kotiinpäin ja aina jotain lisää. Ei ole. On oltava varovainen siinä, millaisia muistoja lähtee luomaan, millaisia sanoja lausumaan ja kenelle, kenen matkaan lähtee ja mitä lupaa. Toiset muistot voivat olla jostain myöhemmin pois. Ilosta ja keveydestä.

Aikuisuuden nostalgia on kipeä hinta nuoruuden huolettomista hetkistä.

Se oli perjantai-ilta, luulen. Päiviä on niin kovin vaikeaa muistaa. Yleensä sillä ei ole paljoa väliä, mutta tässä tapauksessa on. Sillä on väliä, minä viikonpäivänä tapasin sinut. Haen Googlesta kalenterin tuolta vuodelta, ja lopulta onnistaa. Vappuaatto. Ha! Se on sittenkin ollut lauantai. Teekkareiden vappujuhla Kalasatamassa. Menin ystävieni mukaan, vaikken ollut juhlatuulella, eikä se ollut edes omaa porukkaa.

En osannut juhlia silloin, enkä osaa vieläkään.

Et sinäkään. Mutta menin. Menit.

Milloin pääsen asian ytimeen? Kierrän keskipistettä ja tarkkailen sitä omalta kiertoradaltani kuin planeetta aurinkoa. Kuu maata. Sormesi napaani. Ei, ei sitä! Kosketin erehdyksessä ydintä. Ytimeen meneminen merkitsee itsensä avaamista, sitä, että joutuu repimään auki saumat, jotka pitelevät uuden elämän reunoja tiiviisti kiinni, pitävät piilossa kaiken vanhan. Mutta vanha pääsi jo livahtamaan.

Sormesi siinä. Ensimmäiset jonkun toisen sormet. Ihollani.

Kalasataman rannassa vappuyönä yli kymmenen vuotta sitten.
*
Meillä taitaa olla sama matka, aloitit.

Katsoit minuun olkasi yli ja huppusi alta suoraan silmiin, mutta kuitenkin viistosti ohi. Olin huomannut sinun jo aiemmin hidastaneen askeleitasi. Kävelit edelläni, minä marssin perässäsi täyttä ravia, koska yö oli viilenemään päin ja tahdoin kotiin nukkumaan turhaa humalaa pois. Huomenna sitä ei olisi enää.

Nyökkäsin kysyvästi kohti Kulosaaren siltaa. Itää kohti? Itää kohti.

Sama matka, jep. Kävi ilmi, että pähkähullu matka.

Sinä asuit Vuosaaressa kaksiossa, minä opiskelija-asunnossa Kontulassa. Matkaa taitettaisiin yli kaksi tuntia jalan. Se sopi molemmille hyvin. Olimme kävelijäihmisiä. Tähtitaivas kaartui yllämme kuin samettikangas, jonka joku oli pistelyt reikiä täyteen. Sen takana oli valtavasti valoa ja valo väreili rei´istä kasvojamme kohti valaisten kulkumme läpi Sörnäisten yöllisen sykkeen. Kasvojesi läpi heilahti välillä autojen valot.

Yritin saada piirteistäsi sen kaiken keskellä selvää.

Muistan ensivaikutelman. Olit minua lyhyempi, mutta nenäsi oli pidempi kuin minun ja silmäsi suuremmat. Leukasi leveämpi, ripsesi pidemmät, hiuksesi ruskeammat. Hymykuopat, ne olivat. Minulla ei ollut. Olin pienenä piirtänyt itselleni sellaiset. Kerroin sen sinulle ja nauroit. Vilkaisin silmiisi ja sinä katsoit takaisin.

Niiden takana välkkyi ajatuksia, joista halusin saada selvää.

Yöbussi rämisteli ohitsemme kyydissään tahmea joukko vappuyön juhlijoita. Bussit olivat ahdistavia, neljällä pyörällä kulkevia sillipurkkeja. Siitä olimme yhtä mieltä. Siksi olimme päättäneet kävellä. Osa matkustajista oli ehkä matkalla kotiin niistä samoista kammottavista juhlista, joihin itse olin ajautunut. Muistan miettineeni juhlaväkeen kadonneita ystäviäni vain vähän, jos lainkaan. Lähdin kotiin syyllisyyttä potematta.

Sinä olit tehnyt samoin, joissakin toisissa juhlissa ei kovinkaan kaukana minusta. Nuoressa päässäni se taisi tuntua aika romanttiselta: joku tuntematon ihminen, muutaman korttelin ja seinän takana minusta – minun olemassaolostani tietämättä! – teki päätöksen jättää juhlat kesken ja kävellä kotiin minun kanssani samaan suuntaan. Äärettömiin ja sen yli. Itä-Helsinkiin. Kaipasi rauhallista rantatietä ja pitkää matkaa perille.

Yhteinen kaipuu.

Istuimme kivipaasille tasaamaan hengityksiä. Hiljaisuus välillämme oli välitön. Oli helppo olla. Sormesi hiipivät kämmenselkäni päälle. Värähdin. En kehdannut sanoa, etten ollut kokenut sellaista ennen. Sisälläni kupli jännitys ja ilo, minkä taisin tulkita rakkaudeksi ja sen tähden muistan kaiken kuin eilisen. Pääsimme luoksesi vielä saman yön nimiin. Päädyimme luoksesi, ja nukkumisen jälkeen heräsimme ja joimme teetä.

Se oli ensimmäinen kerta.

Siitä tuli ikuinen yö.

Se kaikki tulee aina palaamaan mieleeni, vaikka pysyttelisin ikuisesti poissa Kalasatamasta. Sinä palaat mieleeni, vaikka olet jo mennyt. Olet poistanut profiilisi facebookista. Me emme tavoita toisiamme enää.

 

Ikkunoiden välistä

Kirjoittanut Melina Salmi

 

Kauko seisoi keskellä lasista laatikkoa.

Sen kummempaa selitystä tilanteelle ei ollut. Teini-ikäinen poika katseli lasin läpi, kun ihmiset kävelivät leppoisasti ohi ja elivät elämiä, joiden sisällöstä hän ei ollut tietoinen. Hän vain tarkkaili ja paikoittain pohdiskeli.

Oli vaikea hahmottaa, kuinka kauan Kauko oli ollut tyhjässä laatikossa. Vietetty aika tuntui vuosisadoilta, mutta toisaalta oli myös mahdollista, että kyseessä oli vain yksi poikkeuksellinen keskiviikko. Aika liikkui oudosti. 

Olisi voinut kuvitella, että Kauko olisi ihmetellyt ilmiötä. Hänellä oli kuitenkin melkeinpä kodikas olo. Ympäristö oli tuttu, Kauko oli asunut alueella jo parikin vuotta. Kalasatama levittäytyi hänen ympärilleen ja tutut kerrostalot reunustivat näkymää. Edessä oli vihreä puistoalue ja takana lainehtiva meri. Sompasaari oli niin lähellä, että Kauko olisi halutessaan voinut helposti astella sen puolelle. Toki asiaa vaikeutti laatikossa oleminen.

Vierestä meni keltaisia fillareita niin tiheään tahtiin, että Kauko melkein pystyi tuntemaan keväisen tuulen kasvoillaan. Hän istahti alas lasiselle lattialle ja jatkoi katselua. Toukokuun puoliväli oli päättänyt olla antelias. Sininen taivas päällysti koko maiseman, ja aurinkolasit olisivat varmasti olleet hyödylliset. Ihmiset ottivat kaiken irti valoisasta päivästä ja ei ollut hetkeäkään, kun kadut olisivat olleet tyhjiä. 

Vanha pariskunta käveli käsi kädessä, ja heidän kiireettömyytensä mukaan maailmassa ei ollut mitään hätää. Pieni tyttö kävi ostamassa mansikkajäätelöä, joka juuri ja juuri vältti maahan putoamisen. Nopeasti kävelevä nainen pysähtyi ottamaan kuvan merestä, ennen kuin jatkoi säntäämistä pitkin jalkakäytävää. Kaksi kaverusta naureskelivat keskenään jutuille, jotka luultavasti kävivät järkeen vain juuri heille.

Yhtäkkiä Kaukon valtasi tunne, että hän halusi olla osana kokonaisuutta. Lokoisa laatikko oli vähitellen muuttunut hiillostavaksi ja ahtaaksi. 

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kaukoon. Välillä katseet osuivat häneen, mutta silloinkin ne menivät suoraan hänen lävitseen. Kauko vilkutti ohikulkijoille. Sitten hän huitoi. Pian hän huusi ja löi seiniä, mutta kukaan ei pysähtynyt. 

Kauko halusi olla nähty. Hänellä ei ollut mitään todistusaineistoa siitä, että oli edes olemassa. Väsymisen jälkeen hän nojasi seinään, ja lujuudesta huolimatta sen tukevuus ei tuntunut luotettavalta.

Vaimea koputus kuului vasemmalta puolelta. 

Lasiseinän takana seisoi hahmo, joka katsoi suoraan Kaukoon. Kauko ei heti tiennyt, miten reagoida. Hän vilkaisi nopeasti taakseen ikään kuin varmistaakseen, ettei rakentanut turhia odotuksia. Takana ei ollut mitään ihmeellistä katsottavaa, joten ilmeisesti hänellä oli lupa toivoa.

Kyseessä oli suunnilleen samanikäiseltä näyttävä tyttö, joka seisoi rennosti arkisissa vaatteissa. Hänen ruskeissa silmissään oli uteliaisuutta, ja hän viittoi Kaukoa seinän luokse. Kauko kuuliaisesti käveli tervehtimään tyttöä, muttei ollut varma kuuluisiko lasin läpi mitään. 

”Moi”, tyttö sanoi. Tyyni ääni kuului selkeästi ja kirkkaasti. Tummat kädet koputtivat taas lasia, tällä kertaa tutkiskelevammin. ”Tästä voisi saada kivan kasvihuoneen.”

”Aa”, Kauko vastasi. ”Niinpä kai.” Nyt kun joku vihdoin oli tullut puhumaan hänelle, mieleen ei tullut mitään sanottavaa. Ei ainakaan mitään järkevää tai mielenkiintoista. 

”Mitä teet siellä?” tyttö kysyi. Kun Kauko vain räpäytti silmiään, hän jatkoi. ”Ai, joo. Ehkä vähän tungettelevaa alkaa heti kyselemään, kun ei tunneta. Mä olen Isla.” 

”Kauko.” Yhä hämillään, Kauko yritti keksiä jonkinlaisen vastauksen kysymykseen. Olihan hän aikaa jotenkin kuluttanut, vaikka syyt olivat epäselvät. ”Katselen.”

Isla odotti pari sekuntia ja nyökkäsi sitten. Reaktio ei vastannut Kaukon odotuksia, joita hän ei ollut ehtinyt kunnolla muodostaa. ”Ymmärrän. Mäkin tykkään katsella ihmisiä.” Hän veti hetkeksi katseensa Kaukosta ja viittoi takanaan käveleviin joukkoihin, jotka vieläkin paistattelivat auringossa. ”Varmaan yrittäisin tutustua kaikkiin, jos elämiä riittäisi.”

Kaikki nuo ihmiset olisivat varmasti tutustumisen arvoisia. ”Haluaisin”, Kauko aloitti ja koki epätavanomaisen tarpeen sanoittaa ajatukset, joita oli kasannut pikkuhiljaa sisälleen. ”Haluan oppia heiltä. Mäkin aion ryhtyä kiinnostavaksi.”

”Jaa”, Isla sanoi. ”Näytät kyllä ihmiseltä.”

Hetken hiljaisuuden ajan Isla ja Kauko vain katselivat toisiansa. He olivat suunnilleen samanpituisia, vaikka Isla saattoi olla vähän pidempi. Katsekontakti oli yleensä raskasta, mutta nyt sen tarpeellisuus tuntui painavalta. Lokkien äänet vähän häiritsivät taustalla. 

”Voisitko auttaa minut ulos täältä?” Kauko kysyi viimein. Hänellä ei enää ollut niin tukala olo, muttei hän silti ollut aikeissa asustella lasilaatikossa. Eikä siellä ollut multaa kasveja varten. 

”En usko, että se onnistuu. Se on sinun laatikkosi.” Isla koputti lasia vielä kerran. Sitten hän käänsi katseensa vasempaan. ”Oletko kokeillut tuota ovea?”

Islan mainitsema ovi oli vain metrin päässä Kaukosta. Sekin oli läpinäkyvä, mutta siinä oli selkeä kahva ja lukko. Jotenkin Kauko oli onnistunut jättämään sen huomiotta.

”Mun pitäisi varmaan alkaa mennä. Täytyy etsiä materiaaleja omaan laatikkooni”, Isla sanoi. Hän otti pienestä olkalaukustaan esiin kännykän, jota vilkaisi nopeasti. Hänelle ajankulu tuntui normaalilta. ”Otan inspiraatiota tästä sun mestastasi.”

Hämmennys sai Kaukon utelemaan tytön ajatuksista. Hän ei yleensä halunnut tiedustella asioista, jotka eivät kuuluneet hänelle. ”Miksi haluat laatikon? Ilmastointikaan ei pelaa.”

”En aina jaksaisi olla havaittavissa”, Isla sanoi ja kohautti olkiaan. ”Oli kiva tavata. Näkemiin.”

Kauko ei ollut kunnolla ehtinyt arvostaa ainoata ihmistä, joka tiedosti hänen läsnäolonsa. Hänen piti äkkiä keksiä jotain sanottavaa, joka tiivistäisi hänen kiitollisuutensa. 

”Tutustutaan joskus. Mieluiten tässä elämässä.”

Pienen hymähdyksen jälkeen Isla oli jo poissa. Kauko jäi taas yksin, mutta nyt hänellä ei ollut niin avuton olo. Hän oli todistetusti olemassa, joten hänen oli mahdollista toimia. 

Ovi ei auennut työntämällä. Se ei myöskään auennut vetämällä. Oven avaamisen tuskin pitäisi vaatia mitään kuntosalijäsenyyttä, eli avaimen olisi kuulunut sijaita jossakin. Laatikko oli edelleen täysin tyhjä. 

Kauko katsahti puistoalueelle. Hän näki samanikäisiä nuoria syömässä voileipiä nurmikolla. Tavanomainen tilanne ei vaatinut paljoa, mutta sen toteuttaminen oli siinä hetkessä Kaukon ainoa tavoite. Omasta mielestään hän ehdottomasti ansaitsi mahdollisuuden syödä voileivän nurmikolla. 

Vaistonomaisesti Kauko kosketti farkkujensa taskua ja otti esiin pienen avaimen. Hän ryhdistäytyi ja käänsi avainta lukossa.

Tuuli tosiaan tuntui keväiseltä.

 

Viimeiset hellepäivät

Kirjoittanut Toni Heinänen

 

Kun saavuin Kalasatamaan, kävin ensiksi ostamassa siitä Redin paremmasta coffee shopista hyvää kukkaa, sitten soitin Abdille. Se asui lähistöllä.

– Mis meet?

– Redis.

– Älä? Niin mäkin.

Me tavattiin kauppakeskuksen uuden laajennuksen sisäänkäynnillä ja mentiin istumaan nurmikolle nauttimaan paukuista ja syyskuun alun viimeisistä helteistä. Kaukana syvänsinisellä taivaalla lokit kirkui ja satunnaiset tuulenpuuskat virkisti. Pikaraitiotien vaunut pyyhälsi ohi kuin ne olis myöhässä.

Otin puhelimeni ja taittelin näytön auki. Me tsiigattiin, mitä Lassille kuului. Se sääti jotain Sveitsissä keittiössä ja laittoi japanilaista ruokaa. Blosseissa sekin näytti hypnoottiselta. Lassi oli menevä tyyppi, koskaan ei tiennyt mistä sen löysi. Seuraajat maksoi ympärivuorokautisesta yhteydestä, jolla seurata sen elämää.

– Lassi elää niin jännästi, et siitä kannattaa maksaa, Abdi totesi.

Se venytteli niin, että saattoi kuvitella lihasten vinkuvan. – Takuulla joku maksais meidänkin seuraamisesta, kun vaan osattais myydä homma kunnolla.

– En mä haluu, et joku seuraa mua 24/7.

Abdi virnisti. – Se on sun ongelma.

Me vietettiin välivuotta kuten suurin osa meidän ikäluokkaa. Jotkut frendit oli jo lähteneeet reilaamaan ympäri maaailmaa, me ajateltiin odottaa kevääseen. Syyskuun kansalaispalkka oli tullut ja ylimääräistä me tienattaisiin lääkekokeissa sekä aivomalleina projektissa, jossa meidän persoonaa pyrittiin mallintamaan mahdollisimman tarkkaan koneilla. Varsinkin nuoria tyyppejä, joiden aivot ei vielä olleet niin kaavoihin kangistuneet, kaivattiin mukaan.

Enin osa aikaa me pelattiin, hengailtiin kavereiden kanssa ja notkuttiin kahviloissa ja suunniteltiin tulevaisuutta.

– Mitä sun omalle koodaukselle kuuluu? kysyin Abdilta.

– Menee ihan jees. Siitä tulee mun näytetyö, Nkiruka, parikymppinen tyyppi, vähän kuin mä mut simppelimpi.

Me palattiin Rediin ja juotiin alkoholittomat mansikka-mango -drinkit, jotka maistui kuumalla ja pilvessä täysosumilta.

Vilkaisin uutisotsikoita ensin verkkokalvonäytöltä ja sitten puhelimelta: Kloonilihan suosio ennätyskasvussa. USA:n ja Euroopan Mars-tukikohdan laajennus pian valmis. Mies tuomittiin vankeuteen 4C-luokan androidiin kohdistuneesta seksuaalirikoksesta. Jo lähes 37% suomalaisista on hankkinut kyborgiliitännäisen.

Me juotiin vielä granaattiomena-kiivi -juomat ja lähdettiin pörräämään kattopuutarhaan, joka levittäytyi pikahissien ja siltojen kautta lähitalojenkin katoille.

– Oletsä kuullut Zahista? Abdi kysyi.

– Mitä siitä?

– Se aikoo tosissaan elokuvantekijäks. Se tekee omaa pätkää ja pyys mua mukaan näytteleen.

– Meetkö?

– Jos mä osaan mitään. Mut se sanoi että mun pitää vaan olla sellainen kun mä oon.

– Anna palaa.

Heilautin kädelläni liian tuttavallisen pörriäisen pois. – Mun faija on innoissaan sen uusista nuorennushoidoista.

– Onks ne kalliita?

– Ainakin sillä on varaa niihin. Geeniterapiaa, ruiskeita, ruokavalioanalyysejä, voiteita. Ei se näytäkään kuin kolmikymppiseltä, oothan sä nähnyt.

– Viiskymppisten mukaan me näytetään neljätoistavuotiailta.

Me käytiin ostamassa karkkikioskista vadelmavaahtoa ja mango-kookos -jäätelöä sekä irtokarkkeja: salmiakkibanaaneja, sekorakeita, suklaahedelmiä ja venyvää supertoffeeta. Me oltiin niin lähellä maailmaa, ettei mitään puuttunut.

Myöhemmin me samoiltiin alas ja kuljettiin metron sisäänkäynnin ohitse, missä pari vartijaa päivysti metallinilmaisintenn luona. Pasilan aseman terrori-iskun jälkeen julkisia paikkoja vahdittiin erityisellä huolella.

– Mennäänks Hietsuun lorvaileen? Abdi kysyi.

– Ei vielä. Siel on karmee ryysis.

Me kierrettiin Kalasataman tornitaloja ja päädyttiin satamapuistoon, missä oli vähän viileämpää ja rauhallisempaa ja äänikarkotin piti lokit loitolla. Vieressä teinit pelasi jotain 3D-juttua. Me poltettiin lisää kukkaa ja makailtiin hihitellen nurmikolla.

Abdi huokaisi. – Tuntuu kuin elämä olis vaan yks loputon hetki, joka mielessä jakautuu moneks, että sen voi käsittää. Ajattele, kaikki tapahtuu JUST NYT.

Me kuunneltiin musaa, vanhaa klassista psyketrancea. Tunnin päätä Abdi havahtui. – Kauhee nälkä, käydäänks hakee safkaa?

Me lähdettiin etsimään automaattikioskia ja palattiin taas Rediin.

 

Lasten sarja:

 

Fredi ja kadonneen keittokirjan arvoitus

Kirjoittanut Matilda H.

 

Olipa kerran harmaahylje nimeltään Fredi. Fredi asui Kalasataman viereisessä meressä. Eräänä päivänä Fredi aikoi laittaa ruokaa, mutta hän huomasi, että keittokirja oli hävinnyt. Fredin keittokirjassa oli kaikki hänen lempiruokiensa ohjeet. Fredi etsi keittokirjaansa kaikkialta, mutta turhaan. Kirjaa ei vain löytynyt mistään. Fredi piirsi kuvan keittokirjastaan ja kirjoitti kuvan alle: ”Jos näet tämänlaista kirjaa, voisitko tuoda sen Mustikkamaan rannalle postiluukkuuni. Kiitos! T. Fredi harmaahylje”.

Fredi kiinnitti viestin rannalle. Sitten Fredi odotti. Hän kaipasi ystävää. Sitten joku tuli rannalle. Tulija oli tyttö. Fredi huomasi, että tytön kädessä oli keittokirja. Tyttö sanoi: ”Hei! Minä olen Matilda. Etsitkö sinä kirjaa? Minä löysin kirjasi. Minä näin aamulla, kun katsoin ikkunasta. että puun alla oli kirja. Kun Fredi selasi kirjaa, hän huomasi, että kirja ei ollutkaan kettokirja vaan vauvojen sanakirja. Fredi ja Matilda päättivät, että he lähtisivät suoraan päiväkodin pihalle, etsimään keittokirjaa.

Fredi ja Matilda etsivät kirjaa kaikkialta, mutta kirjaa ei vaan löytynyt mistään. Fredille ja Matildalle tuli tylsää. He päättivät keinua hetken aikaa. Fredistä keinuminen oli hauskaa, kun pyrstöllä piti ottaa vauhtia. Sitten Fredi ja Matilda laskivat liukumäkeä ja aikoivat vielä tehdä valtavan hiekkakakun. Kun Fredi aikoi kaivaa lapiolla hiekkaa, lapio osui johonkin kovaan. Se oli aarrearkku. Fredi ja Matilda avasivat arkun.

Arkussa oli keittokirja ja paperilappu, jossa luki jotain. Fredi luki mitä paperissa sanottiin:” Hei! Lainasin vähän Fredin keittokirjaa. Voitte viedä tämän Fredille. T. Pikku merirosvo”. Fredi ja Matilda päättivät etsiä lisää aarteita, ja sen jälkeen pitää pienet juhlat kirja löytymisen kunniaksi. Juhliin kutsuttiin kaikki kalasatamalaiset. Juhlissa Frediä ja Matildaa tuli vastaan pieni vauva, vauva sanoi:” Hei! Oletteko nähneet sanakirjaani. Fredi ja Matilda antoivat sanakirjan vauvalle. Vauva sanoi:”
kiitos!” Sitten Fredi ja Matilda näkivät meressä pienen kaarnalaivan, jonka kyydissä oli pieni muurahainen. kaarnalaivan lipussa luki Pikku merirosvo.
LOPPU!

 

Maaginen maalaus

Kirjoittanut Nella Bäckgren

 

Puolet oppilaista olivat jo lähteneet ja loput tekivät lähtöä nopeasti, mutta Aamu ei ollut edes pessyt yhtäkään pensseliä. Pelko jälkeen jäämisestä alkoi kerääntyä Aamun vatsaan, kun luokka tyhjentyi pikaisesti. Opettaja oli siivonnut luokkaa suurimman osan tunnista eikä edes huomannut, kun kello oli soinut ja oppilaat alkoivat virrata ulos. Opettaja toi vuosien käytöstä kärsineitä maaleja Aamun viereiselle pöydälle ja puuskahti äänekkäästi.

“Miksi aina, kun tunti loppuu me olemme aina viimeiset luokassa?” Opettaja kysyi.
“Koska se on sinun työsi olla tässä luokassa”, Aamu vastasi.
Opettaja kohautti olkiaan ja kysyi, “Mutta miksi sinä olet täällä?”
“Koska taiteilijan työ ei koskaan lopu.” Aamu kallisti päätään ja hymyili.
“No, haluaako taiteilija uusia maaleja?” Opettaja osoitti pöydällä olevia maaleja ja käveli luokan takaosaan siivoamaan. “Voit ottaa niin monta kuin haluat!”

Aamu hyökkäsi suoraan maalien kimppuun. Pakkaukset näyttivät kärsineiltä mutta maalit vaikuttivat silti kelvoilta. Maalit olivat täydellisiä Aamun uudelle projektille vastaväreistä. Hän valitsi kauniita sinisen sekä oranssin sävyjä ja otti mukaan vielä valkoisen ja pakkasi reppunsa. Kun Aamu oli vihdoin saanut kaikki pestyt pensselit koteloon, hän juoksi ovesta ulos, kiittäen hänen lempiopettajaansa matkalla.

Aamu avasi silmänsä hitaasti. Hänen koko kehonsa halusi vain jatkaa nukkumista mutta hänellä oli kiire päästä näkemään – ja maalaamaan – auringonnousu. Nopean väittelyn itsensä kanssa jälkeen, Aamu oli lähtenyt ovesta ulos. Aurinko alkoi jo vilkuilla vedenrajan takaa, kun Aamu saapui tyhjälle satamalle. Hän löysi täydellisen kohdan ja kiskaisi esiin maalaustelineensä. Taivas paloi kauniissa väreissä ja tyyni vesi loi täydellisen kontrastin. Aurinko nousi nopeasti ja Aamulla alkoi olla kiire kaapata täydellinen hetki. Oranssi alkoi ottamaan vallan sinisestä
taivaasta. Ihmiset kävelivät ohi mutta Aamua se ei hetkauttanut. Hän oli omassa maailmassaan, eikä hän koskaan olisi halunnut lähteä.

Mutta se hetki tuli, kun maalaus oli vihdoin valmis. Aamu jäi ihailemaan työtänsä. Maalaaminen oli vienyt tunteja ja aurinko oli jo noussut kokonaan. Kalasataman kadut alkoivat hitaasti täyttyä ihmisistä. Aamu toivoi, että maalaus olisi tarpeeksi kuiva, että sen voisi viedä kotiin, sillä ihmiset alkoivat tuijottamaan. Hän päätti kokeilla taulun alareunaa, saadakseen tietää kuinka kuiva maali olikaan. Hän nosti peukalonsa varovaisesti ja pyyhkäisi maalauksen alareunaa. Aamun sormi ei osunut pinnalle vaan se vaikutti menevän läpi. Hänen sormensa oli kylmä maalauksen sisällä, joten Aamu vetäisi kätensä nopeasti pois. Aamu katsoi ympärilleen
ohikulkijoita mutta ketään ei ollut lähellä. “Mitä juuri tapahtui?” Aamu kysyi itseltään.

Hän katsoi peukaloonsa eikä nähnyt siinä mitään outoa. Ei maalia tai outoa väritystä, vain normaali peukalo. Aamu otti syvän hengityksen ja tunki kätensä suoraan maalauksen läpi. Hänen onnekseen se ei mennyt rikki vaan sama
asia tapahtui; se meni maalauksesta läpi. Aamu yritti kosketella ympärilleen mutta tunsi vain kylmää ja märkää. Aamu veti kätensä uudestaan irti ja otti maalauksen pois telinestään. Hän asetti sen maahan. Aamu vilkaisi nopeasti ympärilleen ja hyppäsi.

Aamun kehon valtasi pistävä kylmyys. Hän tippui alas, kunnes hän huomasi nousevan. Hän pidätti hengitystään ja puristi silmänsä kiinni niin kovaa, että se sattui. Hän oli vedessä. Pian hänen kasvonsa nousi vedestä ja Aamu hengitti kuin ensimmäistä kertaa. Kun hän viimeinkin avasi silmänsä, Aamu näki maailman kaikki kirkkaat värit. Sinistä ja oranssia, aivan kuin maalauksessa. Kaunis sinilila kalaparvi ui hänen allaan vikkelään. Osa kaloista hyppäsi pinnalle ja Aamu kuuli heidän kysyvän: “Kuka olet?” Kaikkien kalojen äänet sotkeutuivat yhteen ja melu
kaikui merellä. Aamun silmissä alkoi pimetä. Hän peitti korvansa käsillään ja alkoi vajota syvään mereen.

Aamusta tuntui kuin hän leijuisi mutta ei ilmassa. Hän ei tuntenut mitään. Ei maata hänen allaan, eikä mitään hänen ympärillään. Hän kuuli, että joku puhui mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Kun Aamu vihdoin ymmärsi missä hän on, hänen silmänsä aukesivat äkkiä. Hän näki ympärillään kaloja. Hän oli vedessä mutta pystyi hengittämään – ainakin Aamu luuli hengittävänsä.

“Missä olen?” Aamu kysyi mutta kysymys kaikui kuuroille korville. Hänet ohjattiin huoneesta toiseen ilman minkäänlaista selitystä. Kalat puhuivat toisilleen kieltä, mitä Aamu ei ymmärtänyt. Aamu heitettiin suurelle lavalle, jonka edessä oli suuri yleisö kaloja. Aamu ei ollut koskaan nähnyt niin monia kaloja hänen elämässään. Kaikki tuntui kuvitteelliselta; veden alla hengittäminen, puhuvat kalat ja se, että hän oli maalauksessa. Hälinä salissa hiljeni, kun suuri kala ui sisään.

“Olen kalojen kuningatar”, suuren kalan ääni kaikui. Aamun yllätykseksi hän ymmärsi. “Ja tämä on Aamu Korhonen”, kuningatar jatkoi. Kaikki kalat katosivat häntä tuomitsevasti. Aamu halusi kadota meren pohjasta. “Hän
on täällä auttamassa meitä viimeinkin voittamaan!” Kaikki hurrasivat. Aamun hämmennyksen oli luultavasti helppo lukea hänen kasvoiltaan, sillä kuningatar alkoi nopeasti selittämään. “Hänet on ennustettu noutamaan
Rapusataman avaimet ja auttaa meitä luomaan Kalasatama.” Riemutsemisen jälkeen sali alkoi hiljenemään ja Aamu ohjattiin kuningattaren kanssa toiseen huoneeseen.

“Voisiko joku selittää mitä täällä tapahtuu?” Aamu kysyi heti, kun pääsi huoneeseen. “Olet ennustuksen ihmistyttö, joka tulee pelastamaan meidät kaikki”, sanoi yksi palvelijoista. Kuningatar antoi palvelijalle katseen, joka kertoi hänelle, että hänen täytyy lähteä. Kun kuningatar ja Aamu jäivät kaksin, kuningatar kääntyi Aamun puoleen. “Olet Rapusatamassa”, kuningatar sanoi pehmeällä äänellään. “Rapusat– Kalasatamassa?” Aamu mietti. “Mistä avaimista puhuit?”
“Rapusataman avaimet. Sinun täytyy hakea ne meille takaisin.”
“Miksi tekisin niin?”
“Se on kohtalosi ja se on oikein. Ravut varastivat ne meiltä vuosia sitten.”
”No, jos haluaisin auttaa teitä, miten tekisin sen?”
”Sinun pitää hakea rapusataman avaimet takaisin siltä vieraslaji kuninkaalta, mahdollisesti naamioitumalla ja
ketteryydellä.”

Aamu harkitsi asiaa tarkkaan. Hän ei ymmärtänyt miksi hänen piti varastaa jotain mutta asia vaikutti tärkeältä.
Tietysti hän halusi auttaa mutta tämä ei vaikuttanut helpolta tehtävältä. ”Voin auttaa teitä mutta vain, jos autatte minut takaisin kotiin”, Aamu sanoi. ”Hienoa!” Kuningatar huudahti.

Aamun sydän sykki kovaa tahtia. Hänestä tuntui kuin se olisi voinut hypätä ulos hänen rinnastaan hetkellä millä hyvänsä. Hänet oltiin peitetty päästä varpaisiin naurettavalla rapu-asulla, joka ei varmasti vedättäisi ketään. Hänelle
kerrottiin vain mistä avaimet löytyisi mutta ei mitään muuta. Aamu oli vieläkin epävarma koko tehtävästä mutta tiesi ettei hän pääsisi kotiin ilman kalojen apua. Hän avasi oven mahdollisimman hitaasti, ettei hänestä kuuluisi ääntä.
Huoneessa hän liikkui seinää pitkin, ei sen takia, että hänen piti mutta se tuntui oikealta. Aamu vihdoin näki avaimet. Ne hohtivat oranssia ja sinistä. Aamun piti vain päästä huoneen toiseen päätyyn ja takaisin. “Kaikki on pian ohi”, Aamu muistutti itseään.

Juuri, kun Aamu oli lähdössä liikkeelle, kaksi rapua astui sisään. He eivät katsoneet Aamun suuntaan mutta, jos he niin tekisivät Aamu tiesi olevansa pulassa. Aamu ei uskaltanut edes hengittää hiljaisessa huoneessa. Hänen kovaan sykkivän sydämen pystyi varmaan kuulla huoneen toiseen päähän, sillä molemmat ravut käänsivät
katseensa hänen suuntaan. Aamusta tuntui kuin kaikki happi oltiin viety huoneesta, kun he pitivät katsekontaktia ahdistavan kauan.

“Ai, moi Lassi. Oliko sinulla tämä vuoro?” ravut kysyivät mutta Aamu ei ymmärtänyt. Hän vain nyökytti päätään ja toivoi parasta.
“No, me tullaan takaisin sitten ensi vuorolla.” Toinen ravuista sanoi ja he molemmat lähtivät. Aamu päästi puuskan ilmaa keuhkoistaan ja lähti kohti avaimia.

Kun Aamu vihdoin antoi avaimet takaisin kuningattarelle, joka näytti niin kiitolliselta. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, kun hän hymyili. Aamu ei koskaan ollut kuullut niin monia kiitoksia kuin silloin. Aamusta tuntui tyytyväiseltä. Hän ei ollut vielä saanut hetkeä hengittää ja ihailla ympäristöään. Kuningattaren palatsi oli koristeltu kauneilla pylväillä ja patsailla. Vaikka kuinka Aamu rakasti paikkaa, hän tiesi, että oli hänen aikansa mennä kotiin.

“Haluaisin takaisin kotiin”, Aamu sanoi ujosti. “Tietysti, jopa suurimmilla sankareilla tulee koti-ikävä. Kiitos vielä kerran kalasataman palauttamisesta”, hän sanoi. Hän laittoi avaimet näkymättömään avaimenreikään ja käänsi avaimia. Aamun eteen avautui ovi kuin tyhjyydestä ja hän käveli sisään.

Aamu oli takaisin kalasatamassa. Samassa paikassa ennen kuin hän oli hypännyt, ennen kuin hänen maailmansa oli muuttunut ikuisesti. Hän nosti maalauksen ja näki jotain uutta. Maalauksen meressä oli kaloja uimassa ja vilkuttamassa hänelle.

 

 

Mä, lintupaita ja Kalasatama

Kirjoittanut Annika Mattila

 

“Ens viikolla mennään Kalasatamaan semmoseen ympäristöpajaan”, ope sanoi.
“Mikä on Kalasatama?” mä kysyin viattomana. “Se on paikka Helsingissä. Me päästään kulkemaan metrolla”, ope hehkutti. Mä en oikeen innostunut. Koululta sai aina pahan ja kovan patongin evääks. Siinä oli lisäks
juustoa, ja pelkkä ajatuskin kuvotti. Ympäristöagenttina en ollut lupautunut mihinkään pahoihin patonkeihin tai tylsiin metromatkoihin. Mä halusin vaan pelastaa maailman, en mitään muuta.

Äiti teki mulle HYVÄN patongin mukaan evääks. Mä sain myös rusinoita ja
jopa välipalapatukoita, niitä missä on suklaata ja hasselpähkinää. Me lähdettiin
koululta kävelemään bussipysäkille sateessa. Opella oli semmonen keltanen sadetakki. Musta se näytti ihan naurettavalta.

Metron hehkuttaminen oli ollut turhaa. Sehän oli vaan tavallinen, oranssi
menopeli. Mitä hienoa siinä muka oli? En jaksanut ottaa mun pinkkiä heppareppua
syliin matkan ajaks. Se tönötti mun selässä oikein kiltisti.

Kun me päästiin pois pitkistä ja turhauttavista liukuportaista, mä näin paljon
kerrostaloja ja korkeen nosturin. Olin odottanut kaloja, jotka loiskahtelis lätäköissä.
Tais olla pienoinen pettymys, ettei niitä kaloja uiskennellu siellä täällä, mutta kyllä mä silti ihan pidin siitä maisemasta. Tila oli käytetty hyödyks ja meri tuoksu kivalta.

Suojatiellä mä hyppelin valkosia viivoja pitkin. Ajattelin, että jos osuisin
mustaan, niin joku krokotiili söis mut. Kakkosluokkalaisena mä kävelin nätisti
parijonossa yhden toisen tytön kanssa, mutta isommat oppilaat selas kännyköitään
välittämättä, että ne osuivat suojatien mustiin kohtiin. Katukiveyksillä oli kans kiva
tasapainotella. Pienenä sitä löys hupia kyllä ihan mistä vaan.

Vihdoin me saavuttiin perille. Ihan aluks me syötiin eväät. Mä piilottelin mun
omaa patonkia, ku se tuntu musta tosi syntiseltä hylätä se koulun känttyrä.
Välipalapatukoista mä sen sijaan uskalsin nauttia, ja koulun antama vadelmatrippi
kelpas mullekin. Piti varoa, ettei purista mehupurkkia liian kovaa, sillä en nimittäin ois halunnu niitä mehuja mun uudelle paidalle.

Vaikka ympäristöagentti olinkin, en silloin ajatellut sen suuremmin. Halusin
vieläkin vaan pelastaa maapallon, se riitti mulle. En mä kuitenkaan tiennyt, että siinä olis jotain epäeettistä ostaa pikamuotiliikkeestä uus, pinkki, lintukuosinen paita, yks vaatteenriekalehan se vaan oli. Tuskin mä edes tiesin, mitä “epäeettinen” tarkoittaa. Oli vaan mä ja mun lintupaita.

Eväiden syönnin jälkeen päästiin tositoimiin. Me saatiin tehdä nukketeatteria.
Se oli huikeeta. Meillä oli vaikka mitä hahmoja: banaania, omenaa, roskista,
suursyömäriä ja naapurin Pekkaa. Mä aloin tykkäämään Kalasatamasta, kun kerran
näin siistejä juttuja pääs kokemaan. Siellä ympäristöpajassa tais olla myös joku
komposti, missä madot myllers. Musta ne oli ällöjä, ei millään tavalla elintärkeitä.

Iltapäivällä meidän piti lähteä, kun ope oli luvannut, että koulu loppuis
kolmelta. Se oli aika haikeeta, vaikka alunperin ärsytti lähteä koko retkelle. Me
saatiin mukaan muovipulloista valmistetut kassit. Musta oli ihmeellistä, miten
sellaisia voitiin muka muovista väsätä. Mä halusin tulla Kalasatamaan joskus
uudestaan. Enää ei edes harmittanut, etten nähnyt kaloja polskimassa lätäköissä.